When you are going through hell, keep going
Until you are broken, you don't know what you're made of. Pain gives you the ability to build yourself all over again, only stronger than ever before.
Tuntuu kuin olisin kävellyt läpi helvetin ja saapunut outoon tyhjään tilaan. Paikkaan, jossa mikään ei ole enää kuten ennen. Kehoon, joka on henkisten arpien syömä. Pahimman on oltava ohi, mutta matkan varrella tapahtui paljon ja kaikesta en tahdo edes kirjoittaa. Tahdon teidän kuitenkin tietävän, että elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista täälläkään. Far from it.
Vaikka saan tehdä työkseni juuri sitä mitä rakastan, on elämä ollut myös stressaavaa. Pari kuukautta sitten tiesin, että tahtia on pakko hidastaa. Vanha selkävammani oireili melkein yhtä vakavasti kuin sinä päivänä kun se murtui, mutta minut jätettiin sairaalan lattialle oman onneni nojaan. Olin viikon työkyvytön ja to do -lista vain jatkoi kasvamistaan.
Sairaslomalta matka jatkuikin turhankin tapahtumarikkaaseen Tukholmaan, jossa vanhat epäonnistuneet ihmissuhteet joutuivat vielä entistä pahempaan umpisolmuun. Kesti kuukauden että jaksoin viettää aikaa iloisten pariskuntien keskellä hajoamatta pieniin palasiin.
Tukholman jälkeen tarpeeni hengähtää hetki konkretisoitui entisestään. Vietin äitin kanssa rauhallista hotellilomaa karkkipussin ja hyvän leffan äärellä, kunnes varttia myöhemmin jouduin keskelle pahoinpitelydraamaa soittelemaan poliiseja ja ambulansseja kun naapurihuoneesta huudettiin apua viimeiseen hengenvetoon.
Tässä vaiheessa tapahtumarikasta vuotta oli vain kaksi vaihtoehtoa: terapia tai koiranpentu.
Näin päädyinkin jo viikkoa myöhemmin suloisen Romaniasta pelastetun koiran kotihoitajaksi kunnes sille löytyisi oma loppuelämän koti. Ehdin viikossa kiintyä suloiseen sekarotuiseen koiraystävään, vietimme kaikki päivät sohvalla rapsutellen. En muista koskaan kiintyneeni eläimeen niin nopeasti tai voittaneeni jonkun eläimen täydellisen luottamuksen niin lyhyessä ajassa. Tämä koira oli juuri se mitä elämääni olin tarvinnut. Minä pelastin koiran ja koira pelastaisi minut.
Kaikki kuitenkin muuttui viime sunnuntaina, juuri kun koiralle oli jo löytynyt loppuelämän koti johon se olisi tänään muuttanut. Koiralla ilmeni vakava neurologinen vaiva, joka teki sunnuntaista täydellisen painajaisen jota en vieläkään voi uskoa todeksi. Illan tapahtumat olivat sen verran tavallista dramaattisemmat, että en tahdo avata niitä sen enempää. Valitettavasti seurauksena ainut vaihtoehto oli koiran lopettaminen – niinpä vietin maanantai illan itkien eläinlääkäriaseman lattialla rapsuttaen pientä jo niin rakasta nelivuotiasta ystävääni kunnes sen sydän lopetti lyömästä.
Puoli vuorokautta kului shokkitilassa, jonka jälkeen en olekaan lakannut itkemästä. Olin poissa kotoa kolme päivää ja olen yrittänyt pitää itseni kiireisenä jotta en jäisi yksin ajatusteni kanssa ihan vielä.
Viime aikojen tapahtumat ovat murtaneet sydämeni pieniin palasiin, mutta onneksi pahin on takana päin. Onneksi elämässäni on ystäviä, jotka tällaisessa tilanteessa muuttavat kiireiset aikataulut ollakseen tukenani – en olisi selvinnyt ilman Kathriniä, Lisaa tai Milouta. Vastapainona olen kuitenkin kokenut jääneeni yksin. Olen pettynyt ihmisiin joihin kuvittelin voivani luottaa kuin kiveen. We all have our battles ja tiedän joskus odottavani ihmisiltä liikaa.
True friendship isn't about being there when it's convenient, it's about being there when it's not.
Vietän tämän viikon nuollen henkisiä haavojani ja kerätessä voimiani. Kaiken tämän jälkeen odotan vielä enemmän tulevaa. Haluan panostaa töihin ja päästä takaisin seikkailulle – työ ja matkailu on aina tehnyt minut onnelliseksi.
Uskon että ihan jokaisessa kokemuksessa on lopulta jokin blessing in disguise. Ehkä tämän kaiken jälkeen opin pitämään itsestäni parempaa huolta ja opin valitsemaan ympäröivät ihmiset paremmin. Opin mikä minulle on tärkeää ja miten onnekas olenkaan tätä kaikkea tapahtunutta lukuunottamatta. Hajoaminen pieniin palasiin auttaa rakentamaan kaiken uudelleen, vielä entistä paljon paremmin.