Elämästä mukavuusalueen ulkopuolella
"Life begins at the end of your comfort zone."
Päätin lapsena että en koskaan tulisi matkustamaan mihinkään mihin pitäisi matkustaa lentokoneen kyydissä – olimmehan löytäneet tiemme Pariisiin saakka perheeni kanssa ihan vain bussilla. Päädyinkin lentokoneen kyytiin vasta lukioikäisenä lähtiessäni kesälomalle Espanjaan parhaan ystäväni perheen kanssa. Selkäni painautuessa lentokoneen penkkiin koneen noustessa Helsinki-Vantaan yläpuolelle koin hetkeksi pettäneeni tuon pienen minäni luottamuksen.
Lentopelkoisesta ilmailualan ammattilaiseksi
Seuraava muistoni lentämisestä on interrailmatka jolle lähdin teinityttönä yksin kauhusta täristen. Soitin reiliä edeltävänä iltana itkien äidilleni ja ihmettelin mitä ihmettä olen oikein tekemässä – mitä järkeä on lähteä yksin näin nuorena päättömästi seikkailemaan ympäri Eurooppaa? Seuraavana aamuna Köpiksen koneessa kirjoitin päiväkirjaani käsin miten peloissani olin lennon aikana. Päätin, että enää en lennä Eurooppaa ja lentoyhtiöksi käy aina ja vain Finnair.
Jos joku olisi minulle tuolloin kertonut, että päädyn opiskelemaan ilmailualaa maailman toiselle puolelle Hongkongiin, olisin naurahtanut. Minustahan piti tulla turkulainen sairaanhoitaja.
Toisin kuitenkin kävi. Interrailmatkani oli ikimuistoinen. Espanjan auringon säteiden jättämät jäljet tuntuivat edelleen iholla. Jokin minussa janosi jatkuvasta lisää pelosta huolimatta. Pian olinkin jo vaihto-opiskelemassa Australiassa. Sitten vapaaehtoistyössä Intiassa.
Ja lopulta päädyin opiskelemaan matkailualaa ammattikorkeakouluun. Päädyin töihin lentokentälle. Ehkä juuri se pelko sai minut kiinnostumaan ilmailualasta lisää. Lentäminen ei ole koskaan alkanut tuntumaan arkiselta, vaan siihen liittyy aina ainakin pieni jännitys. Halusin ymmärtää lentämisestä vähän enemmän – lopulta niin paljon, että olen jopa opettanut ilmailualan opiskelijoita ja ollut myöhemmin töissä kahdellakin lentoyhtiöllä. Ja kirjoittanut tällaisen vinkkipostauksen lentopelosta kärsiville.
Nykyään matkabloggaajan työssä lennän uusiin kohteisiin välillä melkein joka toinen viikko. En tiedä kauniimpaa kuin aamuaurinko joka maalaa lentokoneen siivet ja taivaan pilvet lähes vaaleanpunaisiksi. Eikä mikään vangitse katsettani niin kuin salamat ja myrsky lentokoneen ikkunan takana.
Siitä huolimatta pelko välillä muistuttaa minua siitä pikkutytöstä joka sopi itsensä kanssa ettei lentokoneella koskaan matkustaisi. Silloin hengitän syvään ja muistutan pikkutyttöä, että täällä mukavuusalueen toisella puolella elämä vasta elämältä maistuukin.
Esiintymiskammoisesta puhujaksi ja juontajaksi
Vielä ala- ja yläasteella kaikki minut tunteneet olisivat kuvailleet minua sanalla ujo. Se ujo ja hiljainen tyttö. Olin niin ujo, että ala-asteella kun jouduin kerran äidinkielen tunnilla lukemaan ääneen kirjaimen 'a', aloin itkemään jännityksestä. Minun oli välillä vaikea saada ystäviä, sillä en yksinkertaisesti uskaltanut puhua luokkakavereilleni. Mikään ei myöskään ollut pelottavampaa kuin koulussa pidettävät esitelmät – saati sitten laulukokeet. Laulukoetta en itseasiassa luokan ainoana opiskelijana edes pystynyt suorittamaan ihan vain siksi että pelkäsin olevani niin huono, että minulle naurettaisi.
Vuosia myöhemmin olen löytänyt itseni laulamasta Celine Dionia Jone Nikulalle (ei, en osallistunut Idolsiin). Olen laulanut Tukholman päärautatieasemalla lavalla keskellä ruuhkaista päivää hetken mielijohteesta vaaleanpunainen kypärä päässä (ei, tämäkään tarina ei kerro tarkempia syitä tapahtuneelle – Tukholma on välillä mun Las Vegas). Viime syksynä Vietnamissa matkamessuilla jouduin yhtäkkiä lavalle kunniavieraana puhumaan paikallisille matkailualan ammattilaisille Instagramista kahden tunnin yöunien jälkeen suorassa lähetyksessä.
Laulamisen lisäksi julkisesta puhumisesta on tullut tärkeä osa ammattiani. Käyn jatkuvasti puhumassa matkailualan opiskelijoille ja yrityksille sosiaalisesta mediasta ja brändäämisestä. Viimeksi juuri pidin kahden tunnin koulutuksen yli 50 hotellialalan ammattilaiselle.
Nautin esiintymisestä ja kouluttamisesta. Se on työ josta saan aina kaikkein parasta palautetta. Silti monesti juuri ennen h-hetkeä mietin hetken että mitähän ihmettä minä tässäkin taas teen. Minä. Se ujo pieni tyttö joka ei uskaltanut edes yhtä kirjainta sanoa ääneen.
Epäonnistumisen pelosta yksityisyrittäjäksi
Jätin opiskeluaikoina aina yrittäjyyteen liittyvät luennot kuuntelematta, koska ajattelin ettei ne ainakaan minua koske. Minustahan ei yrittäjää oikeastaan voi tulla. Yrittäjähän voi epäonnistua, eikä minulla vähävaraisena ole siihen varaa. En ole koskaan kasvanut ympäristössä missä raha olisi itsestäänselvyys, vaan tutumpaa on ollut miettiä että onko varmasti varaa maksaa seuraavankin kuukauden vuokra. Olen tehnyt töitä niin nuoresta kun se on ollut mahdollista ja tehnyt opintojen ohella aina ainakin yhtä työtä. Elämässäni ei ole koskaan ollut edes vaihtoehtoa että voisin olla kuukauden tai kaksi työttömänä, sillä tällöin ei yksinkertaisesti olisi varaa vuokraan tai laskuihin. Toki joku voisi todeta että säästöjen pitäisi olla näin monen työssäolovuoden jälkeen kohtuulliset, mutta olen ollut tienaamista parempi tuhlaamisessa.
Nyt huomaan olleeni täysipäiväinen yksityisyrittäjä jo yli vuoden. Epävarmuudesta huolimatta ei ole tarvinnut pelätä etteikö raha riittäisi, vaan heti ensimmäisestä kuukaudesta alkaen tuplasin tuloni verrattuna kuukausipalkkaisiin töihin. Silti kesti pitkään että uskalsin hengähtää ja oikeasti muistaa nauttia siitä että tein työunelmistani totta. Yrittäjänä en voi koskaan tietää riittääkö töitä vielä seuraavalle kuukaudelle, mutta epävarmuus on se hinta minkä olen valmis maksamaan siitä että saan toteuttaa itseäni ja tehdä juuri sitä mitä kaikista eniten haluan.
Oman yrityksen pyörittäminen on todella kaukana omasta mukavuusalueesta, mutta en vaihtaisi sitä mihinkään.
Seurankipeästä pelkurista rohkeaksi yksinmatkaajaksi
Oli huhtikuinen kevätpäivä Shanghaissa. Istuin yksin paikallisessa pienessä ravintolassa syömässä nuudeleita. Minä. Minä jonka mielestä edes elokuviin ei yksinkertaisesti voi mennä yksin. Minä, joka opiskeluaikoina en voinut syödä edes kotona illallista ennen kuin kämppis tuli kotiin. Minä, jonka mielestä Kööpenhamina oli liian kaukana.
Pian pöytään istui kalifornialainen businessmies, jonka kanssa lähdimmekin iltakävelylle nuudelisopan jälkeen. Halusin näyttää kalifornialaiselle businessmiehelle kaikki suosikkipaikkani tässä kiinalaisessa suurkaupungissa. Minä. Minä, joka en uskaltanut lausua a-kirjainta ääneen tai tutustua ikäisiini luokkatovereihin.
Yksinmatkustaminen on pitkälti tämän blogin teema, en nauti mistään yhtä paljoa kuin yksin matkustamisesta vierailla mailla. Yksin matkustaessa tapaa uusia ihmisiä ihan eri tavalla ja se onkin opettanut minut avoimeksi. Bloggaamisen kautta olen matkoilla monesti kokonaan tuntemattomien ihmisten seurassa, jotka puhuvat eri kieltä ja ovat muutenkin niin erilaisia kuin minä ja se on suurin rikkaus mitä tämä bloggaaminen on elämääni tuonut.
Näin minusta muovautui vuosien aikana kaikki mitä en koskaan olisi uskonut voivani olla. Elämän pitää antaa muuttaa ja kuljettaa, eikä koskaan pitäisi jäädä sisään kuoreensa vaan ajatellen että no enhän minä, koska olen niin ujo ja pelokaskin.
Aina joskus kun pelko yrittää ottaa minusta vallan ja jäisin uuden seikkailun sijaan mielummin peiton alle Totoro-pehmoleluni kanssa nukkumaan kuin soittaisin taas taksia hakemaan lentokentälle, muistutan itseäni;